New York City marathon
(2.11.2008)

Tiivistelmä

Jep. Tulokseen ihan tyytyväinen, mutta lopussa hyydyin aika pahasti. Eka puolikas meni vauhdikkaasti 1:25:32 väliajoin, mutta tokalla vauhti alkoi hiipua loppua kohti. Varsinkin 30 km jälkeen on alkanut jalat painaan ja viimeiset 3 km on menty jossain hämärän rajamailla.

Sykkeiden perusteella vauhti kuitenkin olisi pitänyt olla ok, eikä tankkauksessa tai muussakaan tietääkseni pitänyt olla mitään pielessä. Päinvastoin, kaikki oli kutakuinkin ok. Ehkä vain yliyrittämistä alussa kun piti ohitella D-ryhmän lähtöpaikan takia jonkin verran juoksijoita alkuvaiheessa - ja ehkä jäi sitten 'ylinopeusvaihde' päälle.

Myös Markun sanat "kovaa pitää mennä alusta asti jos meinaa kovia aikoja juosta" ja "silloin pitää mennä kun kulkee" jossain kummitteli kanssa. Samanlaista rentoutta kuin Tukholmassa ei kuitenkaan löytynyt kuin paikka paikoin, mutta katosi taas pian. Ehkä liikaa seurasin omaa juoksemista suhteessa muihin: huolestumista jos alkoi takaa tulla porukkaa ohi. Ja sitä porukkaahan riitti, kisassa kun oli yli 38.000 juoksijaa joista yli 1000 nopeampaa.

Statistiikat

Finish time: 3:00:25
Ranking: 1005 / 38356
Average heart rate: 162
Weather: +9 C, Sunny
     
  5k 10k 15k 20k Half 25k 30k 35k 40k 42k
Total time 0:20:11 0:40:11 1:00:27 1:21:02 1:25:32 1:42:23 2:03:43 2:26:19 2:49:50 3:00:25
Pace 4:02 4:00 4:03 4:08 4:04 4:13 4:16 4:31 4:42 4:18
Heart rate 161 163 164 162   163 162 161 160 162

Valmistautuminen

Keväällä jo ennen Tukholman starttia päätin että loppuvuonna juoksen joko New Yorkissa tai Chicagossa, sen mukaan miten asiat järjestyy näitä silmällä pitäen. Ja edellyttäen että mukaan pääsee. Laiton hakemuksen varmuuden vuoksi molempiin. New Yorkiin piti yrittää arvonnan kautta, tai olisi pitänyt olla näytöt 2:55 suorituksesta (tai 3:10 yli 40-v suoritettuna). Kootut selitykseni Forssan maratonilta (3:09, 39-v) kuitenkin kelpasivat (olinhan siellä kelvollinen 40-v sarjaan vaikka osallistuin yleiseen sarjaan) ja nopeasti tuli hyväksyntä. Chicagossa ei ollut mitään rajoja, mutta weppi-ilmoittautuminen ei jostain syystä mennyt perille tietoteknisistä syistä johtuen. Joten ei kuin matkasuunnitelmia New Yorkiin hiomaan.

Hotelli järjestyi Queensista (Holiday Inn) La Guardianin lähistöltä hieman nuhjuiselta latinojen asuntoalueelta aivan Shea stadionin vierestä. Hieman kaukana keskustasta, mutta jos halusi jotain muuta kuin 6-hengen hostel huoneen, niin edullisia vaihtoehtoja ei paljon lähempää löytynyt.


Numerolapun noudin hyvissä ajoissa jo torstaina exposta Javits Convention Centeristä. Paikalla oli jos jonkinlaista urheiluvälinevalmistajaa mukaanlukien suomalaiset Suunto ja Polar. Laitoinkin luottokortin viuhumaan täydentäen vaatekaappiani jos jonkinmoisella vetimellä sekä uudet juoksukengät tietysti. Mielenkiintoisin piste oli tuo lasikoppi, jossa juoksijatyttö mennä jolkotti juoksumatolla anturit kroppaan kiinnitettynä suoloarvoja ja vastaavia mittaillen, myyntiedustajien sitten todistellessa että kantsii nauttia juuri heidän juomaansa.


Juoksua edeltävänä iltana oli Pasta Party keskuspuistossa. Juoksijathan eivät täälläkään kovin suulaita supliikkimiehiä olleet, joten toisaalta saattoi keskittyä olennaiseen eli pastan naamariin heittämiseen. Sen verran small talkia ruokapaikan jonossa tuli kuitenkin harrastettua että kuvan täti paljastui 15 kertaiseksi (mikäli oikein muistan) New York maratonin konkariksi.


Juoksufiiliksien nostamiseksi edellisenä iltana sattui sitten olemaan sopivasti Halloween-juhla (huuuu!) ja kaikenlaista karkin kyselijää tahi keppostelijaa näkyi liikenteessä ja kauppojen hyllyt notkui pienempää ja suurempaa kurpitsaa.


Kisapäivä

Kisapäivänä mukavan varhainen herätys klo 4:30. Tässä tosin aikaero oli suotuista kun heräsin muutenkin jo klo 4 aikoihin. Kevyen aamupalan (banaani ja välipalakeksit) jälkeen klo 5:22 junalla/metrolla noin 45 minuuttia Manhattanille ja siellä South Ferry satamaan, josta lautalla vapauden patsaan ohitse Staten Island:lle. Sieltä edelleen bussikuljetus Verrazano-Narrows sillalle, jossa olin 7:40, pari tuntia ennen lähtöä.


Ihmisiä oli paljon, mutta järjestelyt olivat sujuvat ja aika kului sujuvasti. Ainoa haaste oli pitää itsensä lämpimänä. Paikka kun on kostean kolean ja tuulinen, paljon purevampi kuin Joensuun +5 C tyynen lauha syyssää. Järjestäjien ohje oli, että päälle jotain lämmintä hylättäväksi joutavaa vaatetta, jonka voi siten heittää kierrätettäväksi juuri ennen lähtöä. Tämä ohje on erityisen hyödyllinen, shortseissa ja t-paidassa siellä olisi jäätynyt pystyyn 5 minuutissa. No vaatekaapissahan tuollaisia onneksi löytyy helposti iso kasa, mutta vaatekaappi valitettavasti unohtui kotisuomeen. Joten eikun improvisoimaan.


Valikoin vanhimman mukana olevista paidoistani ja lisäksi ostin kaupasta 3 dollarin pipon sekä pummin lähipesulasta yhden puvunsuojaksi tarkoitetun muovikääreen. Viimeksimainittu toimikin erinomaisen hyvin kasvihuone-efektin tavoin, sen verran kivasti aurinko lämmitti.

Noin 45 minuuttia ennen lähtöä juoksijat komennettiin lähtökarsinoihin. Lähtönumeroni oikeutti ekaan yhteensä kolmesta lähdöstä mutta vasta D-karsinaan. Ohituksia olisi siis tiedossa jonkin verran. Karsinassa aika meni mukavasti turinoidessa kahden Belgialaisen kanssa (3:20 tähtäävä ja hänen 2:42 aikaan kykenevä jäniksensä).


Karsinan porsaat komennettiin sitten pikku hiljaa hivuttaen kohti varsinaista lähtöaluetta, joka oli rajoitettu aidoin ja bussein. Linkkarien välit ja renkaanpielet toimivat sitten hätä-toiletteina monelle. Itselläkin olisi ollut tarvetta (se samperin lämmin tee taisi olla vikatikki), mutta ajattelin pidättäytyä. Jos jonkinlaista paitaa ja vaatetta lensi bussien katoille ja mikä minnekin. Käyttökelpoinen vinkki: älä luovu viimeisestä poisheittovaatteestasi ennen kuin lähtölaukaus on pamahtanut. Siinä kerkiää vielä hyvin riisumaan päällimmäiset pois ennen kuin massat alkaa liikkua edes kävelyaskelin eikä ehdi palella. Vielä tähtikaartin esittely ja USA:n kansallislaulu turhien fiilisten hillitsemiseksi ja sitten - PAM - lähtölaukaus.

Juoksuraportti

Lähtö oli Verrazano-Narrows sillan juurelta Staten Islandin puolelta ja ensimmäinen 1,5 km oli pelkkää nousua korkealle sillalle. Ekan kilometrin aikana tosiaan oli melko ruuhkaista ja paljon ohiteltavia, mutta alamäen alkaessa alkoi jo hyvin mahtumaan. Sykemittarini teki taas temput eli tilttasi alussa. Ilmeisesti liikaa vieraita Polareita samalla reviirillä. Sain kyllä nollattua ja viriteltyä sen vauhdissa uudelleen päälle, mutta 8 minuuttia hävisi alusta ja tarkka aika jäisi pimentoon. Varsinkaan kun en ollut katsonut kuinka pitkään kesti ennen kuin pääsin lähtöviivan ylitse.


Reitti kulki pitkin Brooklynin katuja, ei mitään ihmeellistä, samanlaisia taloja toisensa jälkeen. juoksijoiden suuren määrän (>38.000) lisäksi merkillepantavaa oli kannustajien suuri määrä ja äänekkyys. Hiljaista oli vain muutamissa paikoissa sekä silloilla, joita niitäkin kyllä riitti.

Alkumatkasta huitelin muutamia ylä- tahi alavitosia kämmenellä innokkaimmille kannustajille. Mutta muutoin en jaksanut katsojien kannustuksesta ja turhankin kovaäänisestä musisoinnista innostua. Tällä kertaa kaipasin enempi omaa rauhaa ja keskityinkin vain omaan juoksuun sulkien ympäristön pääosin pois ajatuksista. Kannustuksille ja rokkenrollille olisi tarvetta sitten 30km jälkeen.

Oma kauramoottorini hieman nikotteli alussa ja vaikka askel oli lennokas niin olo oli muutoin hieman takkuin. Mutta on sitä ennenkin mennyt 10-15 km ennen kuin on rentous juoksuun löytynyt ja paikat aukeamaan, joten en ollut huolissani. Varsinkaan kun vauhtia kuitenkin löytyi ja sykkeetkin pysyivät maltillisella tasolla (161-164) eräisiin aikaisempiin juosuihin nähden.


Jossain vaiheessa reitti siirtyi Queensin puolelle maisemien sen kummemmin muututtua. Jotain nuhjuisempaa satama-aluetta tai mitä lie oli muutama kortteli, sitten taas jatkui huuto ja rock-n-roll. "Looking good" oli täälläkin lopensa kulunut fraasi ja varsinkin loppumatkasta huutajilla ei selvästi ollut mitään käsitystä mitä huusivat tai kenelle huusivat, tai sitten menon tahmaisuus ei näkynyt päälle päin.

Paikka paikoin rentous löytyi mutta vain hetkeksi. Epäilen että kävi kuten Berliinissä - piti yrittää pysyä virran mukana ja pinnistää jos meinasi jäädä. Alitajunnasta tuli jatkuvasti komentoa, että ei saa löysätä ja antaa vauhdin huomaamatta hiipua. No vauhti pysyikin kyllä todella hyvänä ja 5 km väliajat olivat lähempänä 20 minuutin tasoa. Puolimatkan väliaika viimeistään takasi että jos vaan vauhti pysyy niin hyvä juoksu tästä tulee.


Puolimatkan jälkeen tuli lieviä kramppaamisen oireita vasemmassa polvessa ja oikeassa sääressä. Olin juonut alkumatkalla normaalia vähemmän, toisaalta ilma oli viileä eikä nestettä olisi pitänyt kulua. Hieman polvien nostelua, ravistelua ja seuraavilla pisteillä energia- juomaa, eikä oireet tuosta sitten pahentuneet ja lopulta hävisivät. Välimatka 20-25 km meni kuitenkin vielä ihan hyvin. Hitaampi väliaika selittyy kahdella nousulla, toinen juuri ennen 21km ja toinen sillalla, mutta sen jälkeen 25-30 km meno hieman hiipui mutta energiatankkauksen avustuksella vauhti kuitenkin säilyi kohtalaisena hyvänä.

Mukana mulla oli kaksi energiageeliä, joista ensimmäisen söin jo 1 tunti ennen lähtöä (joku syy-yhteys alkumatkan hyvään vauhtiin kenties?) ja housujen sisätaskussa toinen, jonka söin sitten noin 23 km kohdalla. Järjestäjiltä sain sitten kolmannen 29 km kohdalla, jota kannoin mukana siltä varalta että sitä tulisin tarvitsemaa. Tässä vaiheessa 30 km jälkeen meno alkoikin jo selvemmin hyytymään, joten päätin sitten jossain 33 km kohdalla syödä sen viimeisenkin. Ainoa poppakonsti yrittää pitää vauhti edes 3 tunnin tasolla. No väsymys oli jo hiipinyt puseroon ja onnnistuin pakettia avatessa pudottamaan sen jonnekin Manhattanin tahi Bronxin kaduille. Pahus.


No en tiedä olisiko siitä mitään apua ollut, vai oliko tämä sitten se ratkaiseva moka. Mikä näiden geelien merkitys sitten on - olisiko se auttanut vai olisiko vauhti pudonnut joka tapauksessa ja sillä saanut ladattua ratkaisevat paukut loppuun asti rutistamiseksi. Matkahan ei olisi ongelma, maaliinhan asti aina pääsee, kyse on vain milloin ja missä kunnossa.

Omat fiilikset olivat, että 35 km asti jaksoin kunnialla, mutta sen jälkeen kaikki rypistykset vauhdin ylläpitämiseksi olivat tilapäisiä ja porukkaa alkoi tuleen takaa ohitse lähes jatkuvalla syötöllä. Ei voi mitään. Joko olisi 30 km jälkeen pitänyt hieman hellittää ja säästää loppuunkin hieman paukkuja, tai kuten nyt - yritettävä rutistaa rätistä vielä viimeisiä pisaroita.


Jep. Ne viimeiset voimat katosi sitten jonnekin 24 mailin (n. 39 km) kohdalle keskuspuistoon tultaessa (kuvat yllä). Sillä siitä merkkipaalulta tuntui kestävän todella pitkään ennen kuin 40 km kyltti tuli näkyviin. En edes tiennyt, olisi seuraava kyltti 42 vai 40 km, sen verran laajalta keskuspuisto tällä reissulla tuntui. Central park sinänsä oli kaunis ja mukava paikka juosta maratonin maaliin. Tai siis olisi ollut, jos sitä olisi juoksemiseksi voinut sanoa. Viimeisillä 2 kilsalla alkoi jo silmissäkin sumentua. Sen verran kuitenkin tiedostin tätä maailmaa, että 40 km kyltiltä olisi noin 10 min aikaa ehtiä 3 tuntiin ja arvasin ettei se tulisi riittämään.

Eikä se riittänyt. Lopun 400 metrin loppukirini oli varmaan aneemisin mitä olen koskaan saanut aikaiseksi. Ehkä kova sana kilpikonnien piirikisoissa. Varsinkin kun selostaja kuulutti hyvissä ajoin, että 3 tuntia on täynnä ja voi voi teitä surkimuksia jotka siellä vielä laahustatte.


Summa summarum

Loppuaikaan en ollut pettynyt, sillä Tukholman juoksun jälkeen ei ole ollut samanlaisia suorituspaineita ajan suhteen. Mutta sille ei voi mitään, että ainakin toistaiseksi saan enemmän tyydytystä hyvistä tuloksista kuin itse juoksusta ja hienosta kokemusesta. Sen verran pitää siis kasvaa vielä että oppisi nauttimaan itse tapahtumasta ja juoksusta eikä niinkään siitä suorituksesta ja ennätyksien rikkomisesta. Ei tässä mihinkään olympialaisiin kuitenkaan olla menossa, jollei nyt kilpikonnien paralympialaisiin kun on vaan kaksi jalkaa mutta neliveto päällä - noin niin kuin kuvainnollisesti.

Maalin ylityksen jälkeen olo tyhjä kuin Kankkulan kaivo ja aivan turha kenenkään onnitella. Mitali vaan kaulaan ja Goody Bag kouraan ja kontaten kohti varustepaikkaa. Olin melkoisen pettynyt kyllä juoksuuni. En niinkään aikaani, koska se oli kuitenkin varsin hyvä, melkein sitä mihin tän hetkisellä kunnollani olisi mahdollista päästäkin. Tietysti paremmalla tuloksella olisi ennätyksen voinut tehdä, sen onnistumisen elämyksen menettäminen harmitti eniten. Miten hienoa olisi ollut juosta enkka New Yorkin maratonilla, maailman suurimmalla maratonilla, reitillä, joka sen lukuisten korkeiden siltojen vuoksi ei varmasti ole yksi nopeimmista.


Tiesin kyllä, että pettymys on vain hetkellistä, mutta mitään hymyn tapaista en tuskallisille kasvoilleni kyllä sillä hetkellä edes yrittänyt taikoa. Hieman jopa tuli tunteet pintaan siinä vaiheessa kun yksi tollo järjestäjä varustekassien noutopaikalla taukoamatta huuteli suureen ääneen ihmisille:
"Keep moving. Keep movin.
This is no parking place.
This is not a hotel."
Hei haloo, olimme kuitenkin Central Park:ssa ja mielestäni on järjestäjien asia hoitaa asiat kuntoon! Koska edes suihkuja ei ollut tarjolla (miinus jo sinänsä), niin antaisivat sitten ihmisten vaihtaa vaatteensa rauhassa. Kuitenkin on juostu 42 km eikä siinä ei mitään armeijatyyliseen 30 sekunnin vaatteiden vaihtoon kukaan kykene. Vieressä oli kuitenkin laaja puistoalue, joka oli aidattu umpeen ja varattu ainoastaan kapeahko pyörätie. (Kuvan kuplavolkkailla ja fiiliksillä keskuspuistolla ei ole välttämättä mitään syy-yhteyttä)


No näistä pienistä massatapahtuman miinuksista ja rahastusmeiningistä (laskepa huviksesi: 38.000 x 100$ + tavarabisnes expossa) huolimatta kokemisen arvoinen juoksu. En tiedä haluanko uudestaan. No miksei, perusasiat kyllä toimi. Toisin kuin Berliinissä, lähdössä ei tarvinnut hätäillä WC-tarpeiden kanssa, opastuskuulutukset lähtöalueella olivat erittäin selkeitä, reitti varsin selkeästi merkitty ihmisketjuin :) :) Ja itse maisemat ja paikka tietysti. Ainakaan jollei New York ole ennestään tuttu.

Omalta osaltani jäin kaipaamaan lähinnä onnistumisen elämystä. Joko oman ennätyksen tekemisen kautta, tai että vauhti olisi ollut loppua kohti paranevaa eikä sellaista "täi tervassa" -taapertamista. Olisi voinut juosta maaliviivan yli tuulettaen kuin tuskanirvistys kasvoilla. Mutta sellaista tämä sunnuntai-maratoonarin elämä on.

Hyvä kokemus kuitenkin. Mieli sen sijaan halajaa jo uusille ja uusille haasteille.